Olen tällä päivämäärällä tehnyt yritykseni Loveheartkeyn nimissä elämäni isoimman hyväntekeväisyystyön omalta osaltani päätökseen.
Vaikkei kukaan tätä kirjoitustani koskaan tulisi lukemaan, on minun silti kirjoitettava tämä tuoreeltaan tänne blogiini.
En olisi ikinä uskonut, että vielä tulen tekemään tällaista. Enkä varsinkaan uskonut sitä, että tämä onnistuu minun osaltani. Tänään se tuli todeksi.
Ajatuksensiemen lähti itämään syksyllä. Useita kertoja näin telkkaria katsellessani keräysmainoksia. Mietin, etten sellaista halua tehdä, se on liian vaivatonta ja helppoa: pari napin painallusta ja hupskeikkaa rahat lenti tililtä jonnekin kohteeseen ja That`s it. Jätin asian hautumaan mieleeni. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, mitä tuleman pitää.
Asia pulpahti pinnalle uudemman kerran eräänä perjantaiaamuna, kun heräsin itkemään, että niin mun pitää tehdä toimintasuunnitelma. Kirjoitin paperille asian ja aloin työstää juttua eteenpäin. Olin ihan varma, etten kuitenkaan saa sitä tehdä, eikä se kuitenkaan onnistu. Saman päivän iltapäivässä sain tiedon kolmannelta henkilöltä, jotta kuinka monta lasta oli Ukrainasta tullut Ähtäriin. Ikäskaala oli tietty. Ajattelin kysymystä kirjoittaessani, että onkohan heitä kuinka paljon ja pystynkö kuitenkaan tekemään suunnittelemaani hyväntekeväisyystyötäni heille, jotka tuohon tiettyyn ikäskaalaan lukeutuvat. Heitä on _____ lasta. Viivalla on joulun ajan näkymättömyys-taikasulkakynällä merkitty lukema, kuinka monta heitä on. Tein jokaiseen joululahjaan joulukortin mukaan, hankintoja tein ja samaisena päivänä, kun olin tarvittavat asiat saanut, aloitin paketoinnin. Ei se sujunut ilman kyyneliä, kyllä niitä tipahteli useita ja välistä oli pakko tauottaa hommaa. Voin sanoa, jotta meni tunteisiin tämä hyväntekeväisyystyö.
Matkan varrella viskasin useamman kerran hanskat tiskiin ajatellen, ei tämä kuitenkaan toteudu minun osaltani. Ihan vielä tänäänkin olin varma, että lahjat jää kuitenkin minulle. Eivät he huoli niitä kuitenkaan ja kaikki työ on hukkaan heitettyä, että ihan turhaan edes aloin kysellä asiaa.
Useampi tovi kului siitä, kun olin saanut joululahjat Ukrainasta Ähtäriin tulleille lapsille valmiiksi, kun ne sitten lähtivät matkalleen. Voin sanoa, että ovikello toimii, vaikka onkin näin kipakka pakkanen.
Olen hämmentynyt.
Minä sain tehtyä tämän, elämäni isoimman hyväntekeväisyystyöni. Kolmas ja samalla isoin. Olen aivan varma, että tämä on tässä. Enempää en tule tällaista työtä tekemään. Lapsien lukumäärä on itselleni merkityksellinen, sen hoksasin jälkeenpäin, kun mietin asiaa.
En oikein osaa käsitellä tätä tunnetta, joka tästä asiasta minulla on. Tämä on tunteena niin valtava. Hämmennys siitä, että tämä Loveheartkeyn joulumuori-tempaus onnistui omalta osaltani ja se on nyt tehty.
Olen itkenyt tänään. Tiedän, että tämän käsittelemisessä menee jokunen tovi.
Miksikö tästä kirjoitan tänne blogiini?
Juurikin siksi, että tämä on ISO ASIA MINUN ELÄMÄSSÄNI!!!
Ei ketään kuitenkaan kiinnosta, mutta aion jakaa tekstilinkin facebookissa. Että näinkin ihminen voi tehdä. Jep jep.
